Olin jo kirjoittamassa jostain aivan muusta, kunnes puhelinsoitto keskeytti kaiken. Oopperafiilistelyä ja ajatuksia ruudulle ennen nukkumaanmenoa, oli niin seesteistä ennen tuota värinähälytyksen puupöydällä aiheuttamaa räminää. Ehkä sitä olisi saanut aikaan jotain vähän vähemmän kliseistä kuin parisuhdetuskailua.

Siis mitä asiaa rakkaalla tyttöystävälläni voi olla kello puoli yksi yöllä, keskellä viikkoa? Kun tietää, että tyttö on maljalla, sitä arvelee jo ennen puhelimeen vastaamista, että tuskinpa juuri mitään kovin tähdellistä ainakaan. Hetken sitä jo miettii, että enpä vastaa ollenkaan. Mutta sitten tulee kelattua, että ehkäpä tällä onkin joku hätänä. Joten puhelin kouraan ja vihreää luuria.

No eipä tietenkään mitään. Ei ollut päättänytkään lähteä baariin, ryyppykaveritkin olivat jo ehtineet lähteä kotiin, joten nyt oli sitten ilmeisesti hyvä aika soittaa poikaystävälle ja kertoa illan kulusta, siis kotona istumisesta. Onhan tietysti kivaa, että soittaa minulle eikä jollekin toiselle kundille. Joku voisi sanoa, että eikös sen pitäisi olla söpöä, että toinen päättää soittaa juuri sinulle tuollaisena hetkenä? Ja ehkä se joskus alkuaikoina olisi ollutkin, kuka sen tietää. Mutta ihan oikeasti, miksi pitää soittaa keskellä yötä kännipuhelu selvälle poikaystävälle, jolla on pitkä päivä takana? Taas yksi asia, jota ei voi naisen käytöksessä ymmärtää.

Kai tässä perimmäisenä mietteenä on, että eivät ne isot ongelmat tee parisuhdetta vaikeaksi; ne helposti lopettavat parisuhteen. Asiat, jotka tekevät parisuhteen 'vain' vaikeaksi, ovat tällaisten yöllisten soittojen kaltaiset pienet ärsytykset. Ainakin omalla kohdalla.